X

Vahvuuksista tyhjiin katseisiin

Share on Facebook17Tweet about this on Twitter0Share on LinkedIn0

Päätimme noin vuosi sitten, että TAT juhlii tasavuosiaan kentällä nuorten parissa, ei katetuissa pöydissä, ei kirkkaissa saleissa. 120 tilaisuutta – Helsingistä Utsjoelle. Palaute oli kiitettävää, analyysin tulokset osin kivuliaita.

Pisteen paikka

Tapasimme kasvotusten 14 478 nuorta. Kun astuin kaamoksen ensimmäisenä päivänä lappilaiseen lumipyryyn Kittilässä 36. pitämäni tilaisuuden jälkeen, olo oli tyhjä. Onnistuimmeko? Onko nuorilla unelmia, uskovatko he vahvuuksiinsa, miksi Suomessa pelätään epäonnistumista?

Suomalainen nuoriso ei ole homogeeninen joukko. Jokainen nuori on oma yksilönsä, jolla on omat taustansa ja tulevaisuuteensa, oli kyse mistä asiasta hyvänsä. Pääosin kaikki on hyvin Suomen joukkueessa, on intoa, on osaamista, on uskoa omiin kykyihin.

Korostimme aina, että on tyhmää, jopa julmaa kysyä, mikä sinusta tulee isona. Nuoret ovat epävarmoja valinnoistaan, meidän vanhempien tehtävä on tukea heitä. Kaikissa asioissa. Nuoret kyllä kuuntelevat, jos heitä kuunnellaan.

Yksi havainto yllätti

Mitä pohjoisempana tilaisuus pidettiin, sen enemmän nuoret näyttivät olevan itsensä kanssa sinut. Pohjoisen nuorten katse oli usein kirkas, kaverillinen ja puhe kävi sujuvammin kuin etelässä. Kittilässä lukiolainen ilmoitti ylpeänä haluavansa poroisännäksi, ison tokan omistajaksi. Utsjoella nuori tippui koulumatkallaan jäihin, sai kuivat vaatteet ja tuli kouluun.

Ei etelän nuorissa ole mitään valuvikaa, joskin sosiaaliset paineet näyttävät ahdistavilta. Liian usein nuori piilottautui älypuhelimensa taakse tai painoi ujosti päänsä alas.

Tilaisuuksien sisältö muuttui, mitä pitemmälle kiertue eteni. Toki puhuin työelämätaidoista, joskin yhä enemmän elämästä yleensä. Siitä, miten tärkeää on kunnioittaa kaikkia ihmisiä, arvostaa kaveruutta ja omaksua hyvät käytöstavat, jotka yleensä jo sinällään kantavat elämässä pitkälle.

Olen huolissani opettajista. Puolessa tapauksissa opettajainhuoneessa oli hyvä meno, puolessa ei. Usein koulun henki oli rehtorin peili. Innostuneissa, onnistuneissa tilaisuuksissa rehtori oli mukana järjestelyissä, jopa kiireiltään kuuntelemassa.

Liian usein rehtori oli kuitenkin näkymätön henkilö, jota kaipasi koko kouluyhteisö, opettajista oppilaisiin. Rehtorin työ on kaukana sivistyksen rakentamisesta, se on enemmän puuduttavaa hallinnointia.

Kun sanoo asiat, kuten ne ovat, suomalainen opettajuus on osin kriisissä. Syitä on varmaan monia, aina säästötoimista, ammatin arvostukseen ja uupumisen saakka. Joissakin kouluissa tapasin opettajia, joista oli jäljellä pelkkä lasittunut katse, ulkoiset kuoret, joskus pelkkä eilisen alkoholin tuoksu.

Kun puhumme sivistyksestä, tulevaisuuden osaajista ja koulutuksen arvostamisesta, niin nykymenoon on saatava muutos. Liian moni asia näyttäytyy kehäkolmosen sisäpuolella väärissä värisävyissä – myös koulutukseemme liittyvät tabut.

Bloggaaja

Kari Väisänen

Toimitusjohtaja

Kirjoittajan henkilökohtainen unelma on, että jokaisella suomalaisella nuorella on unelmia.

@Karivaisanen