X

Osaamisen sivistys ja sivistyksen osaaminen

Arno Kotro mietti Suomen kuvalehden esseessään ”Lukio meni rikki” (SK 12.3.2021) sitä, että lukiovuosien pitäisi olla kasvun, ilon ja itsensä etsimisen aikaa, mutta että lukiosta on tullut nyt ylioppilaskirjoituksiin valmentava hikipaja. Pedagoginen asiantuntijamme Lauri Vaara kokee osan Kotron esittämästä kritiikistä kohdistuvan asioihin, joiden parissa hän itsekin työskentelee ja siksi Lauri pureskeleekin Kotron ajatuksia omassa kirjoituksessaan.

Osaaminen ja erilaisten oppimisympäristöjen hyödyntäminen on sivistystä

Viimeisin ajatuksia kunnolla herättelevä kirjoitus on arvostamani opettajan ja kynäniekan Arno Kotron essee Lukio meni rikki. Kuten yleensäkin Kotron kirjoitusten kohdalla, olin monesta asiasta samaa mieltä. Esimerkiksi huoli lukiolaisten hyvinvoinnista, humanististen aineiden kohtalosta sekä opettajien kuormittumisesta on yhteinen.

Toisaalta mukaan mahtui asioita, jotka näen eri tavalla. Aionkin seuraavaksi avata näitä tarkemmin, sillä osan Kotron esittämästä kritiikistä voi tulkita kohdistuvan asioihin, joita olen itsekin pyrkinyt omassa työssäni edistämään. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi oppimisympäristöjen kehittäminen ja laajentaminen, nuorten osaamisen vahvistaminen sekä työelämä-, talous- ja yrittäjyysvalmiuksien lisääminen. En kuitenkaan ole kirjoittamassa tässä vastinetta pelkästään Kotron kirjoitukselle, vaan ammennan inspiraatiota myös muista vastaavista kirjoituksista.

Osaamisen sivistystä ja sivistynyttä osaamista

”Sivistys on korvattu osaamisella”, Kotro kirjoittaa. Olkoonkin kyseessä kärjistys, itseäni turhauttava jatkuva osaamiselle naljailu. Osaamisella kuitenkin viitataan käsittääkseni kokonaisuuteen, jossa yhdistyvät tiedot, taidot ja asenteet. Pidän itse jaottelusta, sillä opimme tietoja, taitoja ja asenteita eri tavoin ja tämä jako auttaa sopivien oppimistavoitteiden sekä opetus- ja oppimismenetelmien valinnassa. Opimmehan vaikkapa keskustelutaidon ja Suomen joet varsin erilaisin menetelmin. Osaaminen on kokonaisuus, jota voimme hyödyntää monella tavalla. Oman osaamisen vahvistuminen tuo onnistumisen tunteita ja siitä voi olla ylpeä. Miten se on pois sivistyksestä? Kuka haluaa valmistua lukiosta osaamatta mitään? En ymmärrä, miten osaamiseen on onnistuttu lataamaan niin monia sivistysvastaisia ja negatiivisia merkityksiä.

Omassa työssäni en tunnista ristiriitaa osaamisen ja sivistyksen välillä, sikäli kun olen käsittänyt sivistyksen oikein. Kovin yksiselitteinenhän käsite ei tunnu olevan. Nähdäkseni tarvitaan sekä sivistystä että osaamista. Koulussa kertyvän sivistyksen ja osaamisen tulisi olla myös sellaista, mistä olisi hyötyä tulevaisuudessa. Esimerkiksi Opetushallituksen vuonna 2019 julkaisemassa Osaaminen 2035-selvityksessä geneeristen tulevaisuustaitojen kärjessä on Kotronkin mainitsema itseohjautuvuus. Yleissivistävää olisi varmaan kertoa vähättelemättä ja vääristelemättä opiskelijoille, mitä se tarkoittaa ja miksi siitä puhutaan niin paljon.

Osaamiskeskustelu korostuukin usein työelämä- ja yrittäjyysvalmiuksien opettamisen kohdalla. Useampi opettaja on haastanut minuakin kysymällä, mikä on niiden paikka yleissivistävässä koulutuksessa. Kysymys on tietenkin mittasuhteista ja tulkinnoista. Jos nyt katsotaan esimerkiksi lukion syksyllä 2021 voimaan tulevaa opetussuunnitelmaa, niin työelämätaitojen ja yrittäjyyden asema on sitä luokkaa, että tuntuu hieman hätävarjelun liioittelulta väittää sen uhkaavan lukion yleissivistävää perustaa. Työelämän ja yrittäjyyden näkökulmat ovat kuitenkin tärkeitä ja ne on hyvä huomioida kaikkien aineiden opetuksessa. Tätä myös opetussuunnitelma tukee. Ja ties vaikka joku nuorista innostuisi filosofin urasta kuullessaan siihen liittyvistä työllistymismahdollisuuksista.

Oppimisympäristöt korvaavat koulut?

Esseessään Kotro rakentaa vastakkainasettelua koulun ja oppimisympäristön välillä. Tämä tuntuu hieman hassulta, koska kaiken järjen mukaan koulu on ympäristö, jossa opitaan. Se on tila ja yhteisö, minkä lisäksi oppimista tapahtuu yhä enemmän myös verkossa. On kuitenkin myös muita oppimisympäristöjä kuin koulu ja ainakin opetussuunnitelmissa tavoitteena on, että koulun tarjoama oppimisympäristö myös laajenee niihin soveltuvissa kohdin. Koulun toivotaan avautuvan yhteistyön kautta ulospäin – ja miksei toivottaisi. Pitäisikö enemmänkin käpertyä samalla kun koko ympäröivä maailmaa avautuu?

Oppimista tapahtuu joka tapauksessa yhä enemmän koulun ulkopuolella, niissä lukuisissa nonformaaleissa ja informaaleissa oppimisympäristöissä, joita liian monen opetusalan asiantuntijan on niin vaikea tunnistaa ja tunnustaa. Oli miten oli, itse näen, että käsitteenä oppimisympäristö on sellainen, joka auttaa jäsentämään tätä kokonaisuutta huomattavasti paremmin kuin pelkkä ”koulu”.

Kotro maalailee lisäksi esseessään, että koulujen seiniä kaadetaan raivaamalla tilaa avoimille oppimisympäristöille ”avokonttorihengessä”. Täysin avoimista oppimisympäristöistä hypetettiin koulujen kohdalla ehkä kahdeksan vuotta sitten. Sittemmin suunta on muuttunut. Nykyään suositaan monipuolisia ja muuntojoustavia tiloja, jotka taipuvat tukemaan monenlaista toimintaa ottaen paremmin huomioon myös erilaiset oppijat ja opettajat sekä koulun ulkopuolella tapahtuvan harrastus- ja tapahtumatoiminnan. Joustavammat tilat tukevat myös yhteisopettajuutta, mistä on tullut monille opettajille voimavara. On kuitenkin hyvä muistaa, että on kouluja, joissa hyvin avoimetkin tilat ovat osoittautuneet toimiviksi ja pidetyiksi. Siellä usein myös toimintakulttuuria on kehitetty sellaiseksi, että toiminta ja tilojen tarjoamat mahdollisuudet on saatu tukemaan toisiaan.

Arviointi on mukana kulkeva työkalu, ei päämäärä

Kotro kritisoi esseessään sitä, että opetustyössä tärkeintä ei olekaan enää opettaminen vaan arviointi. Ensinnäkin opetustyössä tärkeintä pitäisi olla se, että opiskelija oppii, koska sitä varten koko koululaitos on käsittääkseni olemassa. Toisaalta arvioinnin voi hyvin katsoa olevan myös opettamista. Eli voisiko olla, että kyse on enemmänkin siitä, että käsityksemme arvioinnista ja sen roolista opetuksessa laajenee?  Hyvä arviointi on ennen kaikkea opiskelijaa eteenpäin ohjaavaa ja oppimista tukevaa – ei kaikki arviointi ole sitä numeroarvosanan hahmottumista opettajan muistikirjassa.

On varmasti totta, että arviointia painotetaan toisinaan jopa liikaa ja että sitä on tulkittu väärin, mutta arvioinnin kehittämisen suhteen on mielestäni menty monella tavalla eteenpäin. On järkevää, että arviointia toteutetaan mahdollisuuksien mukaan myös oppimisprosessin aikana, eikä vain lopussa, sillä oikein toteutettuna tämä auttaa sekä opettajan että opiskelijan työtä. Kyky arvioida omaa oppimista ja ylipäänsä tekemistä on myös tärkeä jatkuvan oppimisen taito – miten muuten voisimme tietää, missä on vielä kehitettävää tai missä onnistuimme?

Samaa mieltä olen siitä, että uudistuksille tarvitaan paremmat perustelut ja rauhallisempi tahti. Kotron kuvaamien muutosten lisäksi toista astetta tulee koettelemaan vielä tänä vuonna oppivelvollisuuden laajentaminen. Muutosten edessä tulee olla kriittinen, ja niillä kellä on taito nostaa perusteltuja kriittisiä huomioita vaikuttavalla tavalla esille, on myös eräänlainen velvollisuus se tehdä. On kuitenkin hyvä tiedostaa, mitä kaikkea kritiikin voidaan tulkita koskevan ja millaisia seuraamuksia tällä voi olla rakentavalle yhteistyölle koulutuksen kehittämiseksi. Meillä on aika paljon vastakkainasettelua koulupuolella muutenkin, enkä ruokkisi sitä ainakaan perusteettomilla uhkakuvilla. Toivon, että kertoessani seuraavan kerran opettajille oppimisympäristöjen kehittämisestä, kellään kuuntelijoista ei tule ensimmäisenä mieleen koulun purkaminen ja muuntaminen avokonttoriksi.

Bloggaaja

Lauri Vaara

pedagoginen asiantuntija, luokanopettaja

@ljvaara