X

Kiivas keskustelu kehittää koulua

Janne NiinivaaraKathmandussa on jo ilta. Näin marraskuussa täälläkin tulee pimeä viideltä. Nelivetomaasturi hurjastelee vuoristotietä alas kohti kaupungin ruuhkaa. Olemme palaamassa Kavresta, jossa kävimme tutustumassa paikalliseen Saraswatin kouluun. Takaisin kaupunkiin on maasto huomioituna parin tunnin matka, mikä antaa minulle aikaa miettiä koulutuksen uudistamista. Aihe on ollut pinnalla sekä Suomessa että Nepalissa.

Nepal on yksi maailman köyhimmistä valtioista. Alle 10 vuotta sisällissodan päättymisen jälkeen kehitysyhteistyötä tehdään koulutuksen kehittämiseksi, puhtaan veden saannin turvaamiseksi ja perustuslain luomiseksi. Koulujen kehno varustelu, opettajien alhainen koulutustaso, suuret luokkakoot ja kastijärjestelmä aiheuttavat edelleen paljon päänvaivaa. Tyttöjen koulutuksessa ja kaikkien lasten koulunkäynnissä on saatu jo aikaiseksi parannusta, mutta kaikilla sektoreilla työtä riittää.

Olen tullut Nepaliin edustamaan TATia ja Yrityskylää yrittäjyyskasvatuksen seminaariin. Lisäksi kohtasimme opettajia ja päättäjiä, jotka vastaavat Nepalin koulutuksen uudistamisesta.

Näkymä nepalilaisesta koulusta

Suomi ja Nepal tekevät kehitysyhteistyötä työelämätaitojen integroimiseksi osaksi yleissivistävää opetusta.

Vaikka infran ja elinolojen kehittämiseksi tehdään Nepalissa paljon, laitetaan paukkuja huomattavasti nimenomaan pedagogiikan kehittämiseen. Koulutuspuolella Suomi ja Nepal tekevät kehitysyhteistyötä työelämätaitojen integroimiseksi osaksi yleissivistävää opetusta. Tällä tarkoitetaan niitä taitoja ja osaamisalueita, jotka eivät kuulu minkään yksittäisen oppiaineen alle. Näitä ovat esimerkiksi vuorovaikutusosaaminen, aktiivinen kansalaisuus, monilukutaito ja oppimaan oppiminen.

Näitä taitoja nimitetään Suomen voimassa olevassa opetussuunnitelmassa aihekokonaisuuksiksi, uudessa opsissa taas laaja-alaiseksi osaamiseksi. Nepalissa opimme niiden englanninkielisen nimityksen: soft skills, eli ”pehmeät taidot”.

Kahvinviljely on yrittäjyyskasvatusta puhtaimmillaan

Paikallinen koulu Kavressa oli osa Suomen koordinoimaa soft skills -hanketta. Tyypilliseen tapaan sähkötön, kahden kilometrin korkeudessa kapean hiekkaisen tien päässä sijaitseva koulu oli kehittänyt toimintaansa ja opetusmenetelmiään välineiden puutteesta huolimatta.

Oppilaat pitivät huolta koulualueen siisteydestä. Heidät jaettiin pienempiin ryhmiin, joista jokaisella oli viikoittain vaihtuva vastuualue liittyen esimerkiksi luokkahuoneen siivoukseen tai yleisiin järjestelyihin. Koulupäivän päätyttyä kuulimme opettajilta koulun tulevaisuuden suunnitelmista, joihin kuului yhteistyön virittely ja rahan kerääminen kahvia viljelemällä sekä vuohia kasvattamalla.

Iskulause nepalilaisella koululla

Kehittyvälle maalle koulutus on tärkeää pääomaa.

Pehmeiden taitojen ja yrittäjyyskasvatuksen käsitteet herättivät etenkin seminaarissa paljon keskustelua. Mitä ne ovat ja miten niitä voidaan opettaa?

Kun kävelimme Kavressa autolle jalkoihimme katsoen, korkeuseroista säpsähdellen, pohdimme, että arjenhallinta ja yritteliäisyys ovat täällä erottamaton osa koulupäivää. Ne tulee vain osata hyödyntää osana oppimista, kuten Saraswatissa oli tehty. Kahvinviljely ja yhdessä tekeminen ovat yrittäjyyskasvatusta tyylipuhtaimmillaan.

Nepalissa, jossa maahan pyritään kuumeisesti luomaan perustuslakia, Saraswatin koulu voi olla ylpeä siitä, että lapset tulevat kouluun ja heidän oppimiseensa kiinnitetään huomiota esimerkiksi ryhmäyttämällä ja vastuuttamalla. ”Ilman sähköä”, lisäsin vielä, kun kerroin asiasta suomalaiselle opettajaystävälleni. ”Eivät suomalaisenkaan opetussuunnitelman perusteet vaadi kovin monessa kohtaa sähköä”, hän vastasi.

Suomi on maa täynnä opetuskonsultteja

Nepalin koulujärjestelmään tutustuminen sai minut pohtimaan Suomen tilannetta. Kehittyneessä maassa voi luottaa oppilaaseen ja opettajaan, ja kansallinen opetussuunnitelma takaa opettajalle pedagogisen autonomian lisäksi suuntaviivat siitä, millaisia elämäntaitoja (soft skills) oppilaalle voi matkan varrella tarjota. Tämä on erityislaatuinen piirre suomalaisessa koulujärjestelmässä, jossa koulutuksesta haluttiin Euroopan mittakaavassa köyhän maan pääomaa. Koulutus on tärkeä satsaus tulevaisuuteen, siksi se herättää tunteita ja kiivasta keskustelua.

Mihin siis menemme nyt? Keskusteluissa väännetään pulpettien ja tablettitietokoneiden tarpeellisuudesta ja tarpeettomuudesta, pelaamisen vaaroista ja eduista, oppimisen vaikuttavuudesta sekä siitä, onko tuntijakouudistus ja materiaalien digitalisointi tyhmää vai ei. Suomalaisessa koulujärjestelmässä puhutaan vallankumouksesta ja reformista, toisaalta perinteiden ja jopa kurinpidon murtumisesta, kun uudet opetusmenetelmät vyöryvät luokkahuoneeseen.

Vaikka olen itse puhkunut usein uudistusraivoa, tunnen äkkiä kiitollisuutta: me voimme. Suomalaisen koulutusjärjestelmän rakenne mahdollistaa avoimen, kiivaan keskustelun. Me hyväksymme koululaitoksen tehtävän ja voimme kehittää yhtenäisen kansan yhtä koululaitosta, kuitenkin lähtökohtaisesti jokaisen yksittäisen opettajan ammattitaitoon luottaen. Me uskomme kouluun, siksi me voimme myös kritisoida. Me tiedämme, mihin koulutus pystyy.

Nepalissa tehdään oikeita asioita, ja toivo elää, kaikesta huolimatta. Nepalia autetaan. Suomessa puolestaan on vuosikymmenten saatossa onnistuttu luomaan rakenne, jossa apu tulee sisältä: meillä on maa täynnä opetukseen intohimolla ja ammattitaidolla suhtautuvia ihmisiä. Maa täynnä opetuskonsultteja.

Paikoin tilanne on ollut niin huono, että ainoa mitä on jäljellä, on tulevaisuus. Toisaalla taas pelätään sen menettämistä, mikä nyt on hyvin. Mutta kun puhutaan uudistuksista, raivon lisäksi tarvitaan toivoa, Suomessakin. Meillähän menee jo tarpeeksi pehmeästi.

Janne Niinivaara

Projektipäällikkö, Yrityskylä

Kirjoittaja on viestintäpedagogi ja yhteiskuntatieteiden jatko-opiskelija, joka muuntautuu iltaisin nörtistä taidenarkomaaniksi nousemalla teatterin lavalle tai änkeämällä musiikkikeikoilla eturiviin.